The Fast and the Furious: Tokyo Drift (2006)

On typerää, että tämän elokuvan nimessä on "The Fast and the Furious". Miksi kukaan haluaisi ihmisten yhdistävän elokuvansa 2 Fast 2 Furioukseen, joka oli silkkaa paskaa? Etenkin, kun tällä elokuvalla ei ole mitään tekemistä kahden edellisen elokuvan kanssa, paitsi että nimi oikeutetaan yhden tutun hahmon pikaisella cameo-roolilla. Jos elokuvan nimi olisi ollut pelkkä Tokyo Drift, tuhansien elokuvakriitikoiden ei pitäisi ajatella katsomoissa ennakkoasenteella, että "uh-oh, TFatF kolmonen, uskottavuuteni on mennyttä jos erehdyn kehumaan tätä". Odotetusti leffasta onkin tehty paljolti silppua, mutta esim. Variety antoi positiivisen arvostelun.

Ei sillä, että ensimmäinen TFatF:kaan olisi ollut mikään klassikko. Paul Walker oli pökkelö, mutta Vin Dieselin karisma ja jokunen kiva hurjastelukohtaus tekivät leffasta menevää kertakäyttöhöpöviihdettä. Kolmososassa Walkerin seikkailuista ei ole tietoakaan ja pääosassa on Lucas Blackin esittämä nuorukainen, Sean Boswell. 17-vuotias Sean asuu eronneen äitinsä kanssa ja on tottunut muuttamaan tämän kanssa kaupungista toiseen jouduttuaan pulaan autohurjasteluidensa vuoksi. Kun näin tapahtuu jälleen kerran, Seanin äiti lähettää poikansa isänsä huostaan Tokioon, vaihtoehtona nuorisovankila jenkeissä.

Lucas Black on monelle tuttu American Gothicin pikkupoikana, Calebina. Black on kasvanut aikuiseksi, mutta (jotenkin sympaattinen) aksentti on tallella ja mies pesee Walkerin näyttelijänlahjoillaan ja uskottavuudellaan kuus-nolla. Seanin sopeutumista Tokion kuvioihin, mihin uhrataan kiitettävästi aikaa, on mukavaa seurata, eikä mielessä käy kertaakaan, että "vetäkää nyt jo sitä rallia". Leffassa on sopivasti huumoria, ja sen läpät naurattivat minua ja muuta yleisöä paljon enemmän kuin eilispäivän "komedia", Confetti. Edellisosien machoilua on myös vähennetty dramaattisesti, luojan kiitos.

Juoni kulkee ennalta-arvattavasti: eipä aikaakaan, kun Sean tutustuu koulussaan toiseen jenkkiin, joka tutustuttaa tämän paikalliseen driftauskulttuuriin (täynnä kauniita nuoria naisia, jotka tykkää tanssia komeiden autojen vierellä). Driftauksessa liutetaan kovasti autoa sivuttain, mikä on ihan näppärää. Tietty se söpö tyttö koulusta on, kuinkas ollakaan, mukana kuvioissa, ja ylläri ylläri, sillä on tympeä ja vaikutusvaltainen, DK:na tunnettu jätkäkaveri. Sean kuitenkin ystävystyy DK:n ystävän, Hanin kanssa, ja päätyy harjoittelemaan driftausta tämän autoilla. Sung Kang oli Hanina leffan toiseksi mielenkiintoisin hahmo, Kang on roolissa erittäin hyvä. DK ja Han ovat sekaantuneet rikollisiin bisneksiin (jotka jäävät katsojalle hämäriksi) ja maksavat osinkoja legendaarisen Sonny Chiban esittämälle yakuza-pomolle, Kamatalle, jonka veljenpoika DK on. Vaikka rikos/yakuza-elementti voisi olla mielenkiintoisempikin, Chibaa on sentään ihan kiva nähdä.

Mutta entäpä ne ajelukohtaukset? Ne ovat varsin onnistuneita ja intensiivisiä. CGI:tä käytetään hillitysti ja fiksusti, ja ainakin useimmiten oikeat autot vilpottavat vauhdikkaasti teitä pitkin. Mitään negatiivisia "no olipa selvästi CGI:tä" -huomioita ei tullut. Ainakin ykkösosasta tuttuja "kamera hyppii auton ohjaamosta toiseen" -kikkailuja ei käytetä, mikä on ihan hyvä ajelujen uskottavuuden kannalta. Driftaus on mielenkiintoista katsottavaa ja on hauskaa, kun Sean huomaa olevan lajissa newbienä vähän out of his league ottaessaan ensimmäistä kertaa matsia. Loppukliimaksin kisailu käy vähän itseään toistavaksi ja leikkaukseltaan turhan kaoottiseksi, mutta sisältää myös ihan veikeitä juttuja kuvauksen osalta.

Kun valitin eilen Confettin musiikeista, Tokyo Drift hoiti hyvin tämän puolen. Ilahduin, että soundtrackilta puuttuivat machoiluräpit ja listasuosikkirokkirenkutukset. Jumputustahan tuo soundtrack toki oli paljolti, mutta ne sopivat mukaan eivätkä käyneet hermoille. Itse tunnistin soundtrack-listauksesta Kill Billistäkin tutun The 5,6,7,8’s-yhtyeen ja Atari Teenage Riotin.

Pidin leffasta, se on varsin mainiota äksönviihdettä. Tekijät tekevät mielestäni karhunpalveluksen leffalle liittämällä The Fast and the Furious -nimen tähän. Lucas Black, sopiva annos huumoria, jännät ajelukohtaukset ja ei-ärsyttävä soundtrack tekevät tästä viihdyttävän paketin. Kliseistä, ennalta-arvattavaa höpöä, toki, mutta hauskaa sellaista. Neljä tähteä viidestä. Suomen ensi-ilta 25.6.