War of the Worlds

Perjantaina käytiin siellä Heidin häissä Oulussa, kivaa oli. Ensimmäistä kertaa tuli matkustettua pitkä matka junalla. Ongelmia ei tullut, mitä nyt pari kertaa joutui vaihtamaan paikkaa, kun olivat varattuja. VR:n lomapassilla kulkiessa ei ole paikkavarauksia. Ennen koko reissuun lähtöä käväisin Anttilassa, jossa tuli vastaan Max Payne 2 (PC:lle siis) hintaan 14,95e, joten pitihän se ostaa. Erinomainen peli, josta olin aiemmin vain demoa pelannut. Oulussa tuli yövyttyä Sokos Hotellissa, mikä nyt tarkemmin nimeltään olikaan. Mukavaa oli pitkästä aikaa hotellielo ja paikan Amarillo-ravintolassa istuskelu. Jälkkäriksi tilasin pannukakkua jäätelön kera, 4,50 eurolla odotin isoja pannareita, mutta nenun eteen ilmaantui yksi melkoisen pieni yksilö, jonka päällä pieni jäätelöpallukka, ja ympärillä lautasella mustikoita. Olipahan kuitenkin niin namia, ettei harmittanut ollenkaan. Lauantaina sitten Jyväskylään, ja tänä aamuna seitsemältä bussilla kohti Helsinkiä. Jossakin vaiheessa säpsähdin horroksesta, kun edellä ajavasta lastittomasta rekasta (tms.) paukahti rengas hajalle, kuului hyvin bussiin. Se ajoi sitten leveän tien sivuun, ei mitään vaaratilannetta sentään tullut.

Olin teatterin (Maxim) luona jo tuntia ennen War of the Worldsin alkamista, ovi oli kuitenkin lukossa, joten käväisin tutkimassa entuudestaan outoa ympäristöä. Reilut parikymmentä minuuttia myöhemmin palatessani ovi oli yhä lukossa, joten istahdin penkille odottelemaan. Pari poikaa sitten ilmaantui myös odottamaan sisäänpääsyä, ja kun ovi viimein avautui, kiiruhdin nopeasti ensimmäisenä sisään, että saisin vakiopaikkani. Jäin parvekkeen ovelle odottamaan sen avautumista, pojat jäivät sivummalle, jolloin meidät huikattiin alas näyttämään pressipassia ja laittamaan nimi vihkoon. Ainakin toinen em. tyypeistä päätyi selittämään, ettei hän ollut saanut aikaiseksi hommata uutta pressipassia (hänellä oli vain viimevuotinen), valitettava asia, johon hän kuulemma vähän väliä heräsi. Tarkastajanainen kysyi, mihin hän kirjoittaa, poju vastasi, että Elokuvamaailma.netiin. Nainen ei tuntunut taipuvan, ja poju tuntui kovin harmistuneelta ja toivonsa menettävältä. Itse jätin seurueen vihkoon raapusteltuani ja suuntasin vakiopaikalleni parvekkeelle. Mutta mitä nyt tsekkasin tuota Elokuvamaailmaa, niin eipä välttämättä niin ihme ettei kaverilta löytynyt uudempaa pressikorttia, sivusto kun vaikuttaa aika kuolleelta.

Parvekkeen kolmosrivin keskellä istuskellessani ikäluokkaani oleva heppu tuli parin rivin päässä olevan ykkösrivin luo ja kysyi, häiritsisikö hän minua jos istuisi siihen keskelle. Naurahdin, että eipä häiritse, ei. Mukava oli hän, ja tuntui olevan niitä harvoja ihmisiä, jotka ymmärtävät että elokuvateatterin penkkeihin voi nojata sitä päätänsä, etenkin kun se pää on muutoin takana istuvan tiellä. Viime minuuteilla ennen elokuvan alkamista sitten keskiriville eteeni tietty ilmaantui ei ainakaan paljoa minua vanhemmat mies ja nainen, joista jälkimmäisellä oli pahaenteisesti "it's all about me"-paita. Ja kuinkas ollakaan, lyyli oikein nojasi pirullisesti elokuvan alussa eteenpäin, että pää peitti korkeussuunnalla kolmasosan kankaasta. Ajattelin jo, ettei tästä tule mitään, ja olin pikkuhiljaa valmis koputtamaan häntä olkapäälle, kunnes hän älysi nojata taakse. Ykkösrivin tyyppi ei valitettavasti jäänytkään hyvään nojausasentoonsa, vaan nosti hieman päätään, jonka vuoksi tämä edessä oleva egosentrinen tyttö veivasi vähän turhan paljon päätään suuntaan jos toiseen elokuvan aikana. Kaiken kaikkiaan päät eivät vaikuttaneet mainittavan häiritsevästi elokuvakokemukseen.

Entäpä se elokuva? Sehän oli aivan mahtava. Luultavasti jännittävin teatterivisiitti, jonka olen kokenut. Tämä ei ole jälleen yksi 'alienit pistävät paikat paskaksi'-elokuva. Well, on se sitäkin, mutta henkilöhahmot ovat koko ajan vankasti etusijalla. Tomppa, Dakota ja Chatwin ovat mainioita rooleissaan. Cruise on ehkä nykyään kajahtanut off-screen, mutta kankaalla äijä tekee tässä loistavan roolisuorituksen, mikä on pääasia. Tämän hahmo ei ole mikään kiiltokuvasankari, vaan tavallinen, kaukana täydellisestä oleva kloppi, joka panee oman ja perheensä hyvinvoinnin etusijalle hinnalla millä hyvänsä. Dakota Fanningista olen tykännyt heti Takenista lähtien, ja tytskä on taas erinomainen. Chatwin oli uusi tuttavuus, ja poitsu istui hyvin rooliinsa. Spielbergin E.T.:illä on tällä kertaa kotiin soittamista vähän ikävämmät aikeet, ja meininki on yllättävän karua, mikä on toki vain positiivista. Tapa, jolla alienit ilmaantuvat ja toimivat ovat pirun siistejä. Harvoin elokuvissa on avaruusolioiden uhka painostanut yhtä kovasti. Leffa pysyy aina hahmojen mukana, mikä luo erinomaisen being there-fiiliksen, kuten myös toimiva musiikin käyttö: sitä osataan olla käyttämättä oikeissa kohdin. USA-hehkutuksesta ei ole tietoakaan, eikä ällöttäviä jenkkilippulähikuvia tarvitse pelätä. Tämä on kuin vastamyrkkyä Independence Daylle. Tällä kertaa sankareita ei ole, ja tilanteen täydellinen toivottumuus puskee hienosti päälle. Loistava leffa, Spielbergin parhaita. Sin Cityn ohella tähän asti vuoden paras elokuva, jonka katsoisi mieluusti toistamiseenkin teatterissa.

Bussimatkalla Espooseen joku gootin näköinen, mustiin pukeutunut ja kyntensä mustaksi värjännyt tyttö luki kirjaa Lords of Chaos: The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground. Hauska joskus tiirailla, mitä kirjoja ihmiset lueskelevat.